”Olenko mä kasvanut? Ainakin mä painan nyt 7 kiloa enemmän” – Yksin tulleesta lapsesta on tullut nuorukainen, jolta Suomi sulkee oven

Voinko olla iloinen siitä, että olen saanut sinut elämääni vai surullinen siitä, että olet joutunut lähtemään pois perheesi luota ja kodistasi?

–  Kato, mun on parempi olla täällä. Mutta mun perhe ei ole täällä ja mun on koko ajan niitä ikävä. Täällä on tosi vaikeaa ilman perhettä.

Poika tuli yksin Suomeen, 14-vuotiaana ja ihan lapsena, tasan kaksi vuotta sitten. Osaamatta sanaakaan suomea tai englantia. Väsyneenä, likaisena, nälkäisenä ja pelokkaana.

Aluksi pelotti myös uusi paikka. Ryhmäkoti tuntui olevan oudon ja synkän metsän keskellä. Seuraavana syksynä sama metsä oli jo tuttu ja tarjosi lisätienestiä, mustikoita.

–  Olenko mä kasvanut? Ainakin mä painan nyt 7 kiloa enemmän. Ja nyt mulla kasvaa parta.

Katselemme kuvia kahden vuoden takaa. Seisomme kuvassa vierekkäin. Poika oli silloin hädin tuskin olkapäähän saakka. Nyt katsomme toisiamme silmästä silmään. Hartiatkin ovat levinneet. Kahden vuoden takaisesta laihasta pikkupojasta on kasvanut nuorukainen.

Istuimme bussissa ja molempia vähän jännitti. Poika oli silloin opiskellut 3 kuukautta suomea. Sanoin, että hän varmasti oppii nopeasti puhumaan suomea. Poika ymmärsi. Silloin tuntui ensimmäisen kerran, että meillä on yhteys toisiimme.

Viime keväänä kävimme Tamminiemessä, koska kasiluokalla opiskeltiin Suomen historiaa, kylmää sotaa ja Kekkosen aikaa. Mietittiin, että Kekkonen taisi olla kova jätkä. Ja minä mietin kuka tässä oikeasti on kova jätkä? Miten paljon poika olikaan puolessatoista vuodessa oppinut. Ihan kaikkea.

Poika on nyt 16. Elämässä on huolia enemmän kuin kenellekään nuorelle soisi. Huoli äidistä, huoli isoveljestä, huoli pikkusiskosta. Huoli omasta tulevaisuudesta tuntuu pieneltä näiden musertavien huolien rinnalla.

Minä huolehdin pojasta. Lahjakkaasta, empaattisesta ja suurisydämisestä nuorukaisesta, joka tekee niin kovasti töitä ja yrittää. Ei notku iltoja kaupungilla, ei juo, yrittää käydä koulussa vaikka usein ei jaksa.

Poika sai viikko sitten jatko-oleskeluluvan, 2 vuotta. Siihen saakka kunnes hän täyttää 18. Maahanmuuttovirasto sanoo, että se riittää. Koska pojalle ei ole syntynyt kiinteitä siteitä Suomeen. Ja me kaikki tiedämme, että 18-vuotias on virallisen Suomen mielestä aikuinen, jonka voi lähettää pois.

Mitä Suomi pojalta, lapselta oikein vaatii? Haluaisin kuulla tähän vastauksen. Millaisiin ihmetekoihin lapsen pitäisi kyetä? Eikö riitä, että oppii kielen, hankkii ammatin ja rakentaa elämänsä tänne?  Murrosiässä ja tilanteessa, jossa jo tasapainoiseksi kasvaminen on mitä suurin ihme.

Ja oma vastaukseni on kyllä. Olen niin iloinen siitä, että poika on tullut Suomeen ja perheemme elämään. Mutta surullinen siitä, että hän ei voi olla kotona.

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: