Mämmi ja haft seen – hyvää uutta vuotta!

Tänä vuonna juhlimme uutta vuotta yhdessä nuorten kanssa ja perusteellisemmin kuin vuosi sitten. Silloin vielä poikien kulttuuri tuntui etäiseltä ja hankalasti ymmärrettävältä, enemmän oudolta kuin sympaattiselta.

Mutta vuosi on tuonut lisää viisautta ja ymmärrystä. Ja mikä lahja onkaan kun elämään on tullut uusia juhlan aiheita. Uusi vuosikin 2 kertaa vuodessa. Persialainen vuosi vaihtuu 20.3.2017.

Uusi vuosi on Iranissa samalla kevään alkamisen juhla. Juhlan symboleista monet ovatkin meidän pääsiäisestämme tuttuja: ruoho, narsissit ja maalatut munat.

Iranissa uutta vuotta juhlitaan pitkään. Monet ovat lomalla ja matkustavat tapaamaan sukulaisiaan. Uusi vuosi ei ole uskonnollinen juhla ja sen historia ulottuu yli 3000 tuhannen vuoden taa, kauas ennen kristinuskon tai islamin syntyä.

Uuden vuoden tärkein symboli on kotiin tehtävä haft seen -asetelma. Sitä voisi verrata joulukuuseen: ilmankin joulu onnistuu, mutta ei ole ihan sama asia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
suomalais-iranilais-afganistanilainen haft seen.

Haft seen-asetelmaan laitetaan 7 S-kirjaimella alkavaa asiaa:

Seeb (omena) symboloi kauneutta ja terveyttä
Sabze (ruoho) uudelleensyntymää
Serke (etikka) ikääntymistä ja kärsivällisyyttä
Samanu (eräänlainen vehnästä käyttämällä tehtävä vanukas)  vaurautta
Senjed (havupuun siemen/marja) rakkautta
Seer (valkosipuli) lääkettä
Somagh (iranilainen mauste) auringonnousun väriä

Asetelmassa voi olla muitakin asioita kuten esimerkiksi kultakala, rahaa tai munia.

Haft seen tuo hyvää onnea ja sen pitää olla valmis ennen vuoden vaihtumista. Niinpä mekin rakensimme asetelman edellisenä päivänä. Kaikki muu löytyi helposti, jopa Senjed-marjoja oli läheisessä halal-kaupassa, mutta samanu aiheutti vähän päänvaivaa.

Kunnes Wikipedia pelasti: samanu muistuttaa huomattavasti suomalaista mämmiä, se vain tehdään vehnästä.  Pidän kovasti ajatuksesta, että meidän yhteinen haft seen sekoittaa iranilaisen uuden vuoden ja suomalaisen pääsiäisen traditiot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pojat innostuivat maalaamaan munia – mahtavaa! Maalatut munat kuuluvat sekä pääsiäiseen että uuteen vuoteen.

Uusi vuosi otetaan vastaan perhepiirissä. Tarjolla on teetä, erilaisia pähkinöitä ja keksejä. Afgaanipop tai iranilaisrap raikuu stereoista. Joita koitan kääntää salaa hiljemmalle.

Ja illalla syömme yhdessä juhla-aterian. Jonka nuoret valmistavat. Jos ruuanlaitto aloitetaan klo 15, on kaikki valmista klo 20.

Huomenna menemme joukolla persialaiseen ravintolaan syömään ja juhlimaan. Toiveissani on, että paikalle kokoontuu iso joukko poikien ystäviä. Syödään, nauretaan ja tanssitaan.

Nuoret eivät voi tänäkään vuonna juhlia oman perheensä kanssa. Suru on suuri ja olo haikea. Surun keskellä toivoa tuo ilo niistä ihmisistä; kavereista ja kummiperheistä, joita nuorten elämään on tullut.

Nowruz Mubarak – Hyvää ja siunattua uutta vuotta!

 

Baklava ja lampaanpää

Baklava on aina hyvää, mutta äitien tekemä baklava on taivaallista. Tämän opin Suomen afgaanijärjestön seminaarissa ennen joulua.  Mitä herkkuja afgaaniäidit olivat osallistujille loihtineetkaan! Toinen vähän erilainen, mutta tutuksi tullut herkkuruoka on keitetty lampaanpää.

lataus-3

Seminaarin jälkeen olen oikeastaan vain kerännyt rohkeutta ja odottanut sopivaa hetkeä. Baklavaa pitää tehdä myös itse! Googlaamalla löytyy paljon reseptejä ja videoita. Osassa varoitetaan baklavan vaativuudesta, osassa rohkaistaan kokeilemaan ”helppoa” herkkua.

Amerikkalainen versio Iranista

Oma tutustumiseni iranilaiseen kulttuuriin tuntuu usein kiertyvän Amerikan kautta. Paras esimerkki on Radio Javan, josta kuuntelen iranilaista (pitkälti jenkkilässä tuotettua ja Iranissa kielletyä) poppia. Todella absurdia, niin monesta syystä.

Persian Mama on lempiruokablogini ja sieltä valitsin myös baklavareseptin. Mamakin bloggaa Utahista, USA:sta. Minkä tahansa iranilaisen asian löytäminen googlaamalla on hankalaa jo pelkästään erilaisten kirjainten vuoksi. Iranissa nettiä valvotaan ja sensuroidaan voimakkaasti. Esimerkiksi Clash of Clans on kielletty. Kuitenkin kiinnostavia bloggaajia tulee myös maan sisältä.

Voita, pähkinöitä, hunajaa

p1070180

Baklavan pääainekset ovat filotaikina, mantelit & pähkinät, voi ja makea hunajasta ja sokerista keitettävä siirappi.

Baklava aloitetaan levittämällä vuokaan vuorotellen sulaa voita ja lähes seitinohuita filotaikinalevyjä. Vuoroaan odottavat taikinalevyt on pidettävä kostean pyyhkeen alla koska ne kuivuvat todella nopeasti käyttökelvottomiksi.

p1070185

Taikinalevyjä on vaikea erottaa toisistaan ilman että ne repeytyvät. Annoin aika pian periksi ja levitin baklavapohjaan epämääräisiä taikinariekaleita. Kerrosten väliin sivellään hämmentävän paljon voita.

p1070182

Murskasin pähkinät ja mantelit itse lihanuijalla. Ei ehkä ihan helpoin tapa. Persian Mama pisti paremmaksi ja myös kuori mantelit itse. Tämä käsittelemättömien raaka-aineiden käyttö ja perusteellisuus kaikessa ruuanlaitossa saattaa hyvinkin olla hyvän persialaisen ruuan salaisuus.

Me suomalaiset panostamme enemmän nopeuteen.

Minä teen pastakastikkeen samassa ajassa kuin kummipoika keittää kannullisen teetä. Ehkä samasta syystä poikien tekemä ruoka on poikkeuksetta parempaa oma tekemäni.

p1070181

Baklava ei ole pähkinäallergikoille. Pähkinöiden päälle levitetään kaneli, sokeria ja kardemummaa. Kanelia saa laittaa reilusti!

p1070193

Kun kaikki taikina- ja pähkinäkerrokset on laitettu vuokaan,  baklava leikataan ja paistetaan. Kypsän, kuuman baklavan päälle kaadetaan itse tehty siirappi. Se on se, joka tekee baklavasta niin mahdottoman tahmeaa ja makeaa. Lisäsin siihen ohjeen mukaisesti ruusuvettä ja lähetin lämpimän ajatuksen Iraniin.

p1070195

Valmis baklava säilyy huoneenlämmössä kuulemma jopa viikon. Kuten arvelin, ensimmäinen baklavani ei ihan onnistunut. Näyttää hyvältä, mutta murenee syödessä käsiin.

Kokemus myös opetti, että valmista baklavaa ei kannata peittää talouskelmulla ellei halua päällimmäisten taikinakerrosten irtoavan.

Keitetty lampaanpää – hulluin ruoka ikinä?

Baklava sopii suomalaiseenkin keittiöön toisin kuin toinen saman alueen herkku, keitetty lampaanpää. Voisi ajatella, että se on kenties hulluin ruoka ikinä, ellei muistaisi että esimerkiksi sianpääsyltty ja naudan kieli ovat perinteisiä suomalaisia herkkuruokia.

Kun pojat rohkeasti söivät kesämökillä elokuussa itse ravustamiaan rapuja lupasin vastineeksi maistaa jotain yhtä kamalaa heidän kulttuurinsa herkkua. Kohteeksi valikoitui lampaanpää, jota kävimme syömässä Puotilassa. Ravintola Kirkukissa saa herkkua joka lauantai. Mutta se kannattaa tilata etukäteen.

Reipas kokki tietysti keittää päänsä itse.  Kummipoika on haaveillut itse kokkaavansa lampaan pään ja joululomalla oli aikaa baklavan lisäksi myös tähän operaatioon.

lataus-2

Nyljetty pää on kuin kauhuleffasta. Eikä hinta päätä huimaa, jos näin saa sanoa. Halal-kaupan pakastealtaasta löytyi jäinen pää viidellä eurolla.

Lampaanpäätä keitetään yön yli ja syödään aamulla

Pää sulatetaan hitaasti ensin lämpimässä vedessä ja sen jälkeen keitinvettä hitaasti kuumentaen.  Sula pää leikataan kahteen tai kolmeen osaan. Vesi maustetaan sipulilla, pippurilla ja suolalla. Lisäksi mukaan tuli kik-herneitä.

Osallistuin kokkausoperaatioon pysymällä mahdollisimman kaukana keittiöstä.

Reipas nuori kokki oli ensimmäistä kertaa asialla ja etsi ohjeet YouTubesta.  Suomeksi tai englanniksi ei hyviä videoita löydy, mutta persialaiset lampaanpäänkeittovideot ovat jo elämys sinänsä. Kannattaa katsoa!

lataus-2-2

Lampaanpäätä keitetään yön yli ja se syödään naan-leivän kanssa aamupalaksi.

Pää alkaa olla valmis, aamulla kello 7 niin kuin asiaan kuuluu. Kaikki pehmeät päänosat syödään. Turha mennä yksityiskohtiin. Myös liemi on herkkua.

lataus-1-2

Tässä on lampaanpää tarjoilulautasella. Kieltä leikataan leivälle. Silmä kurkistaa etualalla. Teetä ja naan-leipää seuraksi. Näillä eväillä nuoret olivat kotimaassaan jaksaneet tehdä töitä pitkän päivän.

Teinipojat heräsivät sinnikkäästi laittamaan pään tarjolle aamulla aikaan, jolloin lomalla olivat lähinnä menneet juuri nukkumaan. Onneksi perheen mies arvostaa monenlaisia perinteisiä ruokia ja piti päätä ihan maittavana aamupalana.

Ruoka on ikkuna toiseen maailmaan

Nuorten kanssa usein tuntuu, että olemme täysin eri taajuudella, todellakin kuin Marsista ja Venuksesta. Voin sanoa, että hetkittäin en yhtään ymmärrä mitä kummipojat ajattelevat. Puhuminen auttaa löytämään yhteistä ymmärrystä ja ruoka sekä siihen liittyvät tavat ja perinteet on loistava tapa tutustua elämään ja kulttuuriin toisessa maassa.

Nuoret kaipaavat myös oman maansa makuja. Niin kuin kuka tahansa meistä kaukana kotoa.

Ruokaa laittaessa, sitä suunnitellessa, kaupassa käydessä, yhdessä syödessä  ja hyviä ruokia muistellessa olemme viettäneet uskomattoman määrän hyviä hetkiä. Ja samalla oppineet toisistamme.

Vaikka ihan kaikkea en ole opettanut, esimerkiksi juuri 35-vuotta täyttänyt roiskeläppä on jäänyt toistaiseksi esittelemättä.

5 asiaa, jotka olen vuodessa oppinut

”Mitä sä olet oppinut sun kummipojilta?”  Työkaverin joululounaalla esittämä kysymys ei ollutkaan ihan helppo. Ainakaan en ole oppinut keittämään riisiä enkä puhumaan persiaa. Edelleenkään en osaa lukea teinipoikien ajatuksia. Mutta monesta asiasta olen oppinut paljon. Enemmän kuin ehkä olisin uskonutkaan.

Välittäminen

Kun on tullut vieraaseen maahan yksin eikä elämässä ole täällä läsnä ketään niin jokainen välittävä ystävä on kultaakin arvokkaampi. Kaverista huolehtiminen  luo turvaa ja lohtua molemmille.

Omat läheiset ovat tuhansien kilometrien ja huonojen nettiyhteyksien päässä, jos sielläkään. Nuorilla ei ole kuin toisensa. Olen varma, että he solmivat keskenään sellaisia ystävyyssuhteita, joita ei mikään voi koskaan katkaista. He huolehtivat toisistaan ja ovat toisiaan lähellä.

Tällaisen ystävyyden näkeminen ja siihen osallistuminen on ollut yksi hienoimpia asioita, joita olen elämässäni kohdannut. On ollut hetkiä, joihin sanat eivät riitä. Ja tiedän, että elämässäni on entistä enemmän ihmisiä, jotka tekisivät puolestani mitä tahansa.

Arvokkuus

Peruskeskiluokkaiselle tädille on ollut havahduttavaa nähdä millaista köyhän – kansallisuudesta riippumatta – elämä Suomessa 2016 on. Kun bussilipun hinta on oikeasti kynnyskysymys sille, missä koulussa voi opiskella.

Viime viikolla katselin metrossa reissatessamme poikien siistiä ulkoasua, mutta kulahtaneita kenkiä ja pohdin, miten vähävaraisen maahanmuuttajan tunnistaa kengistä. Nuorilla on kollektiivinen vaatekaappi (kts. kohta Välittäminen), mutta kengät ovat jokaisella eri kokoa ja niitä on hankalampi vaihdella.

Pojat ovat näppäriä, neuvokkaita ja omatoimisia. He ovat kokkeja, räätäleitä, partureita. He eivät paljoa vaadi. Yökyläilyyn ei tarvitse edes patjaa vaan matolla voi hyvin nukkua.

Lompakossa saattaa olla 5 euroa eikä rahaa tiedossa seuraavaan viikkoon, mutta kukaan ei koskaan valita. Kunnioitan todella paljon arvokkuutta, jolla nuoret vähävaraisina elävät. Samalla silmäni ovat avautuneet myös suomalaiselle köyhyydelle. Nuorten tilanne ei mitenkään poikkea monen suomalaisen elämäntilanteesta.

Myötätunto

Olitko koulussa? Menetkö huomenna kouluun? Miksi et ollut koulussa?
Noin vuoden jaksoin toistella pojille miten koulussa vain on käytävä, koulu on velvollisuus, se on avain tulevaisuuteen, ilman suomen kielen taitoa ja koulutusta Suomessa ei voi elää.

Tuo kaikki on tietysti totta. Mutta jossain vaiheessa tänä syksynä ymmärsin, että nuoret yrittävät niin kovasti, mutta heillä ei nyt ole voimia enempään. Minussa tapahtui jotain, ehkä tunnen heidät nyt paremmin? Ymmärrän poikia enemmän. Kunnioitan niin kovasti heidän ponnistelujaan ja yritystään selviytyä täällä. Vaatimukset heitä kohtaan ovat vain niin armottoman kovat.

Nuoret eivät kaipaa sääliä tai paapomista. He kaipaavat myötätuntoa ja toivoa. Ja tulin itsekin toiveikkaaksi kun vilpittömästi sanoin koulusta runsaasti lintsaavalle, mutta lahjakkaalle nuorelle:

Ei se haittaa, että et nyt jaksa mennä kouluun. Olen ihan varma, että tulee vielä aika, jolloin käyt joka päivä koulussa. Sinulla on vielä helpompaa, kaikki muuttuu paremmaksi.

 

Myötätuntoinen suhtautuminen tekee kaikille hyvää – myös minulle. Toki kova huolikin tykyttää takaraivossa: mitä jos koulunkäynti lopahtaa kokonaan? Mitä jos nuori luisuukin sivuraiteelle? Entä jos teinikapina oikeasti karkaa käsistä?

Kohtalonusko

Nuorten kulttuuriin kuuluu vahva kohtalonusko. Asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Jollain tavalla. Toimelias, rationaalinen ihminen ei moista ajatusta nielaise: asiat tapahtuvat koska ne saadaan tapahtumaan.

Edelleen olen rationalisti, mutta tiettyä rentoutta olen (ainakin omasta mielestäni) oppinut. Kaikesta ei tarvitse huolehtia just nyt. Joskus asiat tosiaankin järjestyvät.

Toisaalta moni tärkeäkin asia olisi jäänyt tapahtumatta ilman välillä järeääkin toiminnallista interventiota.

Parhaiten muistan hetken, jolloin olin nuoren kanssa hankkimassa hänelle käyttäjätunnuksia oppilaitoksen tietojärjestelmään. Oli mentävä paikan päälle, koska pojalla ei ollut verkkopankkitunnuksia tai sähköiseen asiointiin vaadittuja tunnisteita. Emme silti saaneet tunnuksia johtuen virkailijan vihamielisestä asenteesta.

Hermostuin, suutuin ja taisin epätoivoisen turhautuneena vähän itkeäkin. Viisas nuori talutti minut ulos:

nyt mennään ulos vähän kävelemään ja hengittämään. Ja sitten kahvilaan. Asiat järjestyvät.

Siinä hetkessä hän oli oikeassa. Oli ihan turha saada hermoromahdusta, koska tilanteelle ei  voinut tehdä mitään. Mutta toisaalta tunnuksia ei olisi koskaan saatu jos en olisi myöhemmin ottanut yhteyttä ko. laitoksen johtajaan ja valittanut.

Ehkä on hyvä oppia hitunen rennompaa asennetta. Ja ehkä nuorten on hyvä oppia myös vähän taistelemaan ja puolustamaan oikeuksiaan.

 

Leikkimielisyys

On ollut hämmentävää huomata, miten totista ja vakavaa tämä meidän suomalainen elämänmenomme on. Olen käynyt moskeijassa poikien kanssa ja he ovat olleet mukana lapsemme rippijuhlassa. Kerroin pojille etukäteen mikä konfirmaatio on ja että se on iloinen juhla. Tuo ilo oli kyllä rippimessusta tehokkaasti piilotettu vakavan tunnelman ja virsien veisuun alle.

Konserteissa ja tapahtumissa afgaanit seurustelevat, juttelevat, nauravat, ovat iloisia, tanssivat, nauttivat. Konsertin päättyessä vain liikuntakyvyttömät istuvat paikoillaan. Ja me suomalaiset: kökötämme hiljaa penkissämme ja odotamme, että tilaisuus päättyy. Jos kuiskaat jotain vieruskaverille niin saat paheksuvia katseita.

Kortinpeluu oli nuorten kanssa aluksi todella hämmentävää kun tajusin, että he huijaavat koko ajan. Naureskelevat toisilleen, joskus paljastavat huijauksensa ja joskus eivät. Pilke silmäkulmassa. Minä olen tottunut toisenlaiseen: kun pelataan korttia niin pelataan korttia eikä ilakoida.

Muutenkin nuoret ovat tosi hauskaa seuraa. Yhteinen huumori kehittyy ja kukoistaa samaa tahtia suomen kielen taidon kanssa.

Juuri nytkin etsitään alaikäisille yksintulleille turvapaikanhakijoille kummeja ja kotimajoitusperheitä.  Jos olet valmis ottamaan teini-ikäisen elämääsi suurine iloineen ja valtavine suruineen niin suosittelen täydestä sydämestäni!

 

Turvapaikanhakijanuoren koulutie on kivikkoinen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Lahjakas ja motivoitunut teini opiskelee vaikka akateemista englantia.

Koulunkäynti on monelle turvapaikanhakijanuorelle tosi vaikeaa. Ongelmat ovat sekä yksilöllisiä että rakenteellisia ja niiden ymmärtäminen vaatii sekä suomalaisen koulutusjärjestelmän että nuorten elämäntilanteen ymmärrystä.

Tässä on joitain seikkoja, jotka merkittävästi vaikuttavat nuorten koulunkäyntiin ja sekä opintomenestykseen että motivaatioon.

Kontrollin kulttuurista vastuullisuuteen. Moni nuori tulee kulttuurista, jossa elämää ohjaavat vahvasti ulkoa tuleva kulttuuriset normit ja määräykset. Vanhemmat, uskonto ja yhteiskunta voimakkaasti valvovat nuoren elämää ja normista poikkeamista seuraa usein välitön ja konkreettinen rangaistus. Kuten eräskin poika kerran huokaisi:

Koulu oli meillä helpompaa. Jos ei oppinut niin opettaja löi.

Suomessa seuraukset tulevat välillisesti ja epäsuoraan. Mutta ovat vähintään yhtä vakavia. Jos nuori lintsaa koulusta marraskuussa eikä opiskele Suomea, voi jatkokoulutuspaikka seuraavan kevään yhteishaussa jäädä saamatta. Seuraus tulee vasta pitkän ajan kuluttua, mutta on sitäkin vakavampi. Tämän logiikan ymmärtäminen on monille nuorille uutta. Suomi tuntuu vapaammalta kuin onkaan. Ja viime kädessä vastuu omasta tulevaisuudesta on vain itsellä, toisin kuin kenties lähtömaassa.

Vaikea elämäntilanne vie voimia. Nuori on joutunut kenties vasten tahtoaan jättämäään kotinsa ja perheensä ja joutunut täysin vieraaseen kulttuuriin ja vieraiden ihmisten ja instituutioiden armoille. On oikeastaan ihme (ja kertoo ihmisten sitkeydestä ja vahvuudesta) että tällaisesta tilanteesta voi edes selvitä. Tämä ei enempää selityksiä kaipaa.

Keskustelu nuorista pohjaa epäluottamukseen, huoliin ja riskeihin. Nuoren koulunkäynnistä ja tilanteesta keskustellaan usein erittäin ongelmalähtöisesti. Ongelmia toki on – siksi tätä kirjoitankin – mutta nuoren asemoiminen suomalaisen kulttuurin näkökulmasta ongelmatapaukseksi piilottaa näkyvistä nuorten erityispiirteet ja marginalisoi heidät toimenpiteiden kohteiksi. Keskeisin erityispiirre on kuitenkin yleensä vahva motivaatio opiskella.

Ja nuori on usein aikuisen peili – hän ryhtyy käyttäytymään niin kuin oletamme hänen käyttäytyvän. Sama marginalisointi vaivaa keskustelua suomalaisistakin nuorista.

Nuorten arvostamisesta – tai sen puutteesta – kertovat sellaiset mediassa ja julkisessa keskustelussa tyypillisesti nuoriin liitetyt määreet kuin tietämättömyys, passiivisuus ja voimattomuus.

Oman perheen odotukset. Moni nuori tulee Suomeen toiveenaan päästä – ehkä ensimmäistä kertaa koskaan – kouluun. Perhe lähtömaassa odottaa nuoren opiskelevan nopeasti ja valmistuvan ammattiin ja saavan paremman tulevaisuuden. Paine perheen taholta voi tuntua raskaalta ja voisin kuvitella, että nuoren Suomessa kokemaa arkitodellisuutta voi olla vaikea etäältä ymmärtää.

Pettymys opintoihin. Jos kovien odotusten jälkeen nuorelle tarjottavat opinnot eivät vastaakaan hänen odotuksiaan tai lähtötasoaan voi nuori pettyä tai turhautua. Turhautuminen voi motivoituneillakin  nuorillä näkyä lintsauksena jos koulu tuntuu liian helpolta ja sitä kautta turhalta. Vastaavasti itselle liian vaikeiden asioiden opiskelun yrittäminen helposti turhauttaa innokkaankin oppijan.

Samaan aikaan painetta voi tuoda myös kokemus siitä, että iso osa suomalaisista nuorista pärjää hyvin tai ainakin kohtuullisesti peruskoulumaailmassa. Tämä lisää myös tunnetta omasta huonommuudesta. Tämä voi olla raskas taakka tilanteessa, jossa nuoren opiskelumotivaatiossa sinänsä ei ole mitään vikaa.

Nyt minulla on tämä tilaisuus että opiskelen ja minä haluan käyttää sitä. Se ei ollut mahdollista minun kotimaassa.

Näiden yksilön tason syiden lisäksi on koulunkäyntiin vaikuttavia rakenteellisia haasteita.

Koulujärjestelmä ei huomioi nuorten yksilöllisyyttä. Ehkä isoin yksittäinen ongelma suomalaisessa maahanmuuttajakoulutuksessa on yksilöllisyyden puute.

Esimerkiksi – sinänsä onnekkaat – peruskouluikäiset nuoret aloittavat koulutiensä Suomessa peruskoulun valmistavalla luokalla. Kouluvuosi alkaa suomen kielen alkeiden opiskelulla. Ongelmana on vain se, että kovin usein suomen kieli on ainoa asia, jossa opiskelijat ovat samalla viivalla. Samassa luokassa istuvat sekä jo vuosia koulua käyneet että lukutaidottomat nuoret. Opettajien ja koulunkäyntiavustajien (jos sellaisia on) vaativa tehtävä on tasapainoilla kovin erilaisten oppijoiden kanssa.

Nuori, joka ei osaa sanaakaan englantia aloittaa valmistavan luokan englannin opintonsa yläasteen 7-luokan englannin kirjalla. Jo ajatuskin on täysin absurdi, mutta ikävä kyllä kovin monen nuoren todellisuutta.

Merkittävä ongelma on myös se, että monilta nuorilta puuttuu kokonaan taito opiskella, opiskelutekniikka. Asia, joka suomalaisille nuorille on itsestäänselvää 7-vuotiaana aloitetun peruskoulun jäljiltä.

Liian heterogeeniset ryhmät, yksilöllisen ohjauksen puute, tottumattomuus opiskeluun yleensä ja ongelmalähtöinen suhtautuminen nuoreen näkyvät liian usein runsaina poissaoloina. Ja negatiivinen kierre on valmis.

Keskustelut nuoresta käydään liian myöhään aikuisten ehdoilla ja viranomaisnäkökulmasta. Nuori itse ei osaa pyytää eikä vaatia mitään. Hän yrittää sopeutua annettuun todellisuuteen – ja vaikka siihen 7-luokan enkunkirjaan – tietämättömänä siitä, että vaatimus häntä kohtaan on täysin kohtuuton.

Ja siinä vaiheessa kun nuoren koulunkäynnin ongelmiin puututaan, ovat ongelmat jo yleensä kroonistuneet ja kasvaneet. Nuoren tilannetta pitäisi seurata herkällä korvalla.

Keskustelut käydään myös yleensä suomalaisen aikuisen näkökulmasta seuraamuksia ja toimenpiteitä miettien. Ja osallistujat ovat aikuisia, joihin nuori ei luota tai joita hän ei kunnolla tunne. Nuoren näkökulma ei tule kuulluksi. Eikä hänen motivaationsa ja erityispiirteensä nähdyiksi. Nuori ulkoistetaan häntä koskevista asioista.

Joustamattomuus. Suomalaisesta näkökulmasta rakennetusta opintosuunnitelmasta ei osata joustaa vaikka tilanne niin vaatisi. Eräässä peruskouluiän ylittäneiden koulutuksessa painotetaan uudenkin opintosuunnitelman mukaisesti elämyspohjaista oppimista. Suomalaisittain tämä on erittäin hyvä ajatus, mutta opiskelijat kokevat asian toisin. Heidän näkökulmastaan opiskelu tuntuu turhalta ja liian kepeältä. He ovat tottuneet perinteisiin tapaan oppia, kirjojen ja harjoitustehtävien avulla.

Osa nuorista ratkaisee tilanteen lintsaamalla koulusta ja opiskelemalla itsenäisesti. Oppilaitoksen näkökulmasta he lintsaavat vaikka omasta mielestään he opiskelevat. Opettaja ei jousta opintosuunnitelman noudattamisesta. En voi olla miettimättä miksi? Miksi opetusta ei voida toteuttaa edes osittain opiskelijoiden lähtökohdista? Etenkin jos kyse on koulutuksesta, jonka tärkein tavoite jatko-opintoja varten riittävän suomen kielen tason saavuttaminen. Ja toinen tavoite suomalaiseen kulttuuriin integroituminen.

Koulutusjärjestelmä on hankevetoinen ja sirpaleinen. Pätevän opinto-ohjauksen tarjoaminen nuorille on erittäin vaikeaa. Koulutusta ja erilaisia toimijoita liikkuu markkinoilla runsaasti, mutta koulutustarjonnasta on vaikea rakentaa nuorelle koherenttia opintopolkua. Lisäksi yksittäiset opinto-ohjaajat ovat vain oman koulutusohjelmansa/oppilaitoksensa asiantuntijoita. Kokonaisuus ei tunnu olevan kenenkään hallussa. Nuorisotutkimuksessa on nostettu esiin miten maahanmuuttajanuoret ja monikulttuurisuuden kysymykset eivät juurikaan näy suomalaisessa koulutuspolitiikassa.

Alaikäisyksiköiden ohjaajat vastaavat käytännössä nuorten opinnoista, mutta heilläkin on erittäin vaihteleva osaaminen. Myös henkilöstön vaihtuvuus vaikuttaa siihen, että kokonaiskuva nuoren tilanteesta ei joissain tapauksissa ole kenenkään hallussa.

Turhauttava, loputon odotus. Peruskouluiän ylittäneiden turvapaikanhakijanuorten asema on Suomessa ainakin viimeisen vuoden ollut todella heikko. Moni nuori ei ole päässyt lainkaan opiskelemaan tai opiskelu on ollut satunnaisesti, kenties vapaaehtoistoimin järjestettyä kielenopiskelua. Onnekkaimmat nuoret ovat päässeet suorittamaan peruskoulun valmistavaa luokkaa, mutta liian moni nuori on viettänyt vuoden Suomessa ilman pääsyä minkäänlaisiin opintoihin.

Tässä tilanteessa myös kielitaito ei ole päässyt karttumaan ja mahdollisesti raskaaseenkin fyysiseen työntekoon kotimaassaan tottunut nuori on jäänyt tyhjän päälle. Tilanne on ollut monelle todella vaikea.

Nyt mahdollisen oleskeluluvan tultua nuori pääsee opintojen pariin, mutta kokonainen vuosi – pitkä aika nuoren elämässä – on jo hukattu.

Sähköinen asiointi ei koske nuoria. Sähköinen asioiminen ei ole nuorten ulottuvilla ja tämä aiheuttaa runsaasti hankaluuksia. Jos nuorella ei vielä ole suomalaista henkilötunnusta on verkkopohjainen ilmoittautuminen minne tahansa käytännössä mahdotonta. Ja kovin usein muut vaihtoehdot ovat erittäin hankalia (”toimisto on auki tiistaisin klo 10-11”).

Myös verkkopankkitunnusten puuttuminen on vastaavanlainen ongelma. Vaatii todella paljon aikaa ja sinnikkyyttä toimia verkkoasiointiin perustuvassa yhteiskunnassamme ilman siihen tarvittavia välineitä.

Nuorten ongelmia katsotaan suomalaisesta näkökulmasta. Yksin Suomeen tulleiden turvapaikanhakijanuorten koulunkäyntiongelmat näyttäytyvät ulospäin usein samankaltaisina kuin suomalaisten ns. ongelmanuorten ongelmat: lintsaus, häiriköinti tunneilla, negatiivinen asenne opettajiin ja niin edelleen.

Olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeää muistaa, että samojen oireiden taustalla on yleensä hyvin erilaiset syyt. Suomalaiset oirehtivat nuoret ovat  kasvaneet ulkoisesti turvallisessa ympäristössä, jossa traumatisoitumista on aiheuttanut yleensä lapsuuden perheen ongelmat ja turvattomuus.

Suomeen lähetetyillä turvapaikanhakijanuorilla on yleensä taustalla, vaikeisiin olosuhteisiin nähden, turvallinen perhe ja lapsuus. Voi perustellusti sanoa, että jo nuoren lähettäminen turvaan on äärimmäinen osoitus rakkaudesta ja huolenpidosta. Uhka ja ongelmat nuoren elämässä ovat tulleet kodin ulkopuolelta.

Siis vaikka ulkoinen käytös on samanlaista niin syyt siihen ovat hyvin erilaisia. Ja maahanmuuttajanuorten onneksi heidän tiensä silottaminen suomalaisessa koulumaailmassa on helpompaa. Varhaislapsuuden ongelmien ratkaisemisen ja hoitamisen sijaan meidän on vain ymmärrettävä katsoa maailmaa nuorten perspektiivistä ja pyrittävä poistamaan esteet.

On jotain erittäin ristiriitaista ja jopa hämmentävää siinä, että asenneongelmaiseksi laiskaksi lintsariksi koulussa leimattu nuori käyttää merkittävän osan vapaa-ajastaan opiskeluun.

Miten voimme tukea nuorten opintoja ja ratkoa ongelmia?

Rakenteellisella tasolla nuorille pitäisi tarjota enemmän ja laaja-alaisempaa opinto-ohjausta. Tarvitsemme Ohjaamon kaltaisia palveluja kaikkien nuorten saataville.

Turvapaikanhakijanuoret myös kaipaavat erityistä kannustusta ja rohkaisua sekä  apua omien vahvuuksiensa tunnistamiseen ja löytämiseen. Esimerkiksi HundrED-hankkeeseen liittyvä elämäntaitojen valmennus olisi upeaa saada kaikkien turvapaikanhakijanuorten ulottuville.

Rakenteellinen rasismi näkyy koulutusjärjestelmässämme tapana, jolla turvapaikanhakijnuoret lokeroidaan ja heitä kohdellaan yhtenä ryhmänä. Vaikka erot nuorten kesken ovat valtavan isoja. Suomessa kaikki nuoret ovat – koulumenestyksestä riippumatta – saaneet kohtuullisen samantasoiset tiedot ja taidot. Koulujärjestelmämme ei osaa käsitellä tilannetta, jossa luokkaan astelee 14-vuotias  nuori, joka on erittäin älykäs mutta ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Järjestelmää on kehitettävä, mutta sitä odotellessa toivon suurta sydäntä ja viisautta (ja riittävästi avustajia) kaikille opettajille, jotka maahanmuuttajia opettavat.

Toivoisin myös kaikille nuorille suomalaista tukiperhettä, joka auttaisi myös arjen ja koulunkäynnin asioissa. Tekisi läksyjä yhdessä, olisi kiinnostunut, kiittäisi ja kannustaisi.

Ja ennen kaikkea toivoisin jokaisen nuoren elämään vähintään yhden aikuisen, joka katsoisi nuorta arvostavasti ja kunnioittavasti, tämän yksilölliset vahvuudet huomioiden. Tällaisen aikuisen toivoisin ihan kaikille nuorille, kansallisuudesta tai taustasta riippumatta.

 

 

 

First We Take Manhattan

img_6714_srgb-1

Kummipojat ovat olleet perheemme elämässä mukana pian vuoden. Yhteinen kieli ja yhteinen ymmärrys ovat kasvaneet käsi kädessä. Osa pojista ei vuosi sitten puhunut englantia ja olemme kirjaimellisesti tutustuneet toisiimme sana sanalta. Se on ollut myös lempeä tapa rakentaa yhteistä ymmärrystä ja luottamusta.

Muistan viime jouluna istuneeni pojan kanssa bussissa matkalla Leppävaarasta kotiimme tekemään yhdessä ruokaa. Sanoin hänelle, että hän varmasti oppii suomen nopeasti koska ei osaa englantia. Ja se on hyvä juttu. Hän ymmärsi tämän selkosuomeksi sanomani ja tunsin, että nyt olemme löytäneet yhteyden toisiimme.

Viime viikolla istuimme saman pojan kanssa Hesburgerissa odottamassa aikuisopiston englanninkurssin alkamista. Juttelimme niitä näitä ja poika epäili ymmärtäisikö englanninopettajan puhetta. Opiston opo oli nimittäin varoittanut minua etukäteen siitä, että kurssilla käsitellään kaikki kielioppiasiat suomeksi ja se voi olla vaikeaa. Kyseessä on kuitenkin melkein alkeistason englanti ja teoriaa on paljon.

Rauhoittelin nuorukaista, kyllä hän ymmärtäisi. Puhuinhan minäkin pojalle nykyään jo ihan puhekieltä, täysin samalla tavalla kuin kenelle tahansa ja miettimättä millaisia sanoja tai lauserakenteita käytän.

Kurssin jälkeen kyselin miten oli mennyt ja runsaiden hymiöiden kera nuorukainen paitsi kehui kurssia myös iloitsi siitä, että oli täysin ymmärtänyt opettajan puheen.

Nuori mies on vuodessa ottanut haltuun suomen kielen perusteet ja englantikaan ei ole enää ihan alkeistasoa. Olen ihan käsittämättömän ylpeä tästä pojasta. Sekä suomenkielen osaamisesta että motivaatiosta opiskella englantia myös koulun jälkeen, vapaa-ajalla.

Ehkä halkeaisin ylpeydestä, jos en tuntisi kaikkia niitä muita vuosi sitten Suomeen tulleita nuoria, jotka ovat ihan yhtä lahjakkaita ja motivoituneita.

Ensin suomi ja sitten englanti. Leonard Cohenia mukaillen:

They sentenced me to twenty years of boredom
For trying to change the system from within
I’m coming now, I’m coming to reward them
First we take Manhattan, then we take Berlin
I’m guided by a signal in the heavens (guided, guided)
I’m guided by this birthmark on my skin (guided, guided by)
I’m guided by the beauty of our weapons (guided)
First we take Manhattan, then we take Berlin
Ah, you loved me as a loser
But now you’re worried that I just might win
You know the way to stop me, but you don’t have the discipline
How many nights I prayed for this, to let my work begin…

fullsizerender-12

Syksy 2015 oli tarralappujen aikaa. Hyvä tapa oppia kieltä!

Kummiperhetoiminta on arvokasta, mutta tällä hetkellä sekavaa

image5

Yksin Suomeen tulleet nuoret eivät saa perhettään Suomeen. Tiukka linja herättää laajalti kummastusta. Unisefin ohjelmajohtaja Inka Hetemäki ihmetteli taannoin Ylen aamu-TV:ssäkin miten valtio voi ottaa lapsista kasvatusvastuun, niin kuin se nyt on linjannut tekevänsä.

Vähintä mitä Suomi voi tehdä, on tarjota nuorille pysyvä ja turvallinen tukiperhe. Se on kaukana oman perheen tuomasta rakkaudesta ja turvasta, mutta paljon enemmän kuin mitä elämä laitoksessa voi parhaimmillaankaan tarjota. Vai oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi elää lapsena maailmassa, jossa kaikki aikuiset saavat palkkaa siitä, että ovat tekemisissä kanssasi?

Kunnat (ja palveluntarjoajat) näyttävät suhtautuvan hyvin monin eri tavoin tuki/kummiperhetoimintaan. Jossain on linjattu, että vastaanottovaiheessa (ennen Migrin päätöstä) ei kummiperheitä nuorille etsitä. Jossain kummiperheitä on nuorilla jo vastaanottovaiheessa ja toiminta hyvinkin aktiivista, kuten esimerkiksi Helsingin Diakonissalaitoksella.

Ongelmana on vain se, että tämä vastaanottovaihe on monilla nuorilla pitkittynyt jo lähes vuoden mittaiseksi. Siinä olisi ollut monta kertaa tukiperheellä käyttöä! Toisaalta Migrin kiristyneet linjaukset aiheuttavat monessa kummiperheessä huolta ja hätää kun nuori saakin kielteisen päätöksen.  kuten esimerkiksi 11.9. HS:sta saimme lukea. Ja tämä on ehkä ollut yksi (julma) syy sille, että kummeja ei ole nuorille etsitty.

Oleskeluluvan saaneille nuorille ei esimerkiksi Espoossa kaupungin taholta ole tällä hetkellä tukiperhetoimintaa kun taas vaikkapa Järvenpää tavoittelee tilannetta, jossa jokaisella kaupungilta kuntapaikan saaneella olisi oma tukihenkilö. Järvenpää vaikuttaa muutenkin erittäin vastuulliselta, sympaattiselta ja aktiiviselta maahanmuuttajien vastaanottajalta. Olisiko Espoon nyt aika ottaa pienemmästä mallia ja aktivoitua?

Jos kummi/tukikäytännöt ovat epämääräisiä ja kirjavia niin aika epämääräistä on myös kummitädin/tukihenkilön oleminen nuoren kanssa.

Yhdessä yksikössä nuoret ja tukihenkilöt voivat vapaasti tavata toisiaan, toisessa taas kaikki tapaamiset pitää sopia 3 päivää ennakkoon kirjallisesti ohjaajan kanssa. Tapaamisten määrään ja laatuun halutaan joissain yksiköissä voimakkaastikin vaikuttaa kun taas toisaalla ajatellaan, että kaikki minkä nuori kummeiltaan saa, on vain hyvää.

Sekä tiukka kontrolli että sen täydellinen puute molemmat herättävät ihmetystä. Esimerkiksi juuri täällä pääkaupunkiseudulla nuoret kuljeskelevat vapaasti missä vain, Itäkeskuksesta Iso omenaan – ilmoittelematta yksikköön menoistaan. Ja samaan aikaan tukiperheen voi olla vaikea kutsua nuorta kotiinsa syömään tai tekemään läksyjä yhdessä.

Mitä pelottovaa kiintymyksessä ja kiinteässä suhteessa on? Mahdolliset pettymykset? Ihmissuhteisiin kuuluu aina pettymyksen riski. Kyllä siitä selviää. Vaikka tausta olisikin vaikea. Mahdollisuus läheiseen ihmissuhteeseen on niin arvokas, että mielestäni riskinotto kannattaa.

Yksi vaikea asia tuki/kummiperhetoiminnassa on kummin suhden nuoren edustajaan.

Kaikki edustajat joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet sitä mieltä että kummiperhe olisi nuorelle tärkeä ja arvokas. Kaikki ovat olleet myös sitä mieltä, että ainakin jonkintasoinen kontakti kummin ja edustajan välillä on paikallaan.

Yksiköt ovat poikkeuksetta linjanneet toisin eikä edustajan nimeä tai yhteystietoja kerrota kummille/tukihenkilölle. En ymmärrä miksi näin toimitaan.

Käytännössä tämä kielto aiheuttaa epäluuloa ja painetta yksikköä kohtaan. Saattaa hyvinkin tulla tilanteita, joissa nuori kertoo elämästään Suomessa ja omassa yksikössään asioita, jotka saavat nuoreen kiintyneen kummitädin höristämään korviaan. Voi olla vaikea erottaa nuoren puheesta normaalia teiniangstia ja oikeita ongelmatilanteita. Ja tietenkään yksikkö ei kummin kyselyihin vastaa ja hän jää täysin nuoren antamien tietojen varaan.

Muun muassa tällaisina hetkinä on kontakti edustajaan arvokas. Vaikka hänkään ei voi asioita avata, hän on kuitenkin nuoren puolella ja voi rauhoitella huolestunutta tukihenkilöä.

Tukihenkilö/kummi on oudossa välitilassa: toisaalta hän on nuoren elämässä virallisesti täysin ulkopuolinen, mutta toisaalta kenties läheisin aikuinen nuoren elämässä Suomessa. Tätä ristiriitaa ei voi purkaa ja sen kanssa on vain opittava olemaan. Mutta toivoisin kovasti, että yksiköt miettisivät miten heidän kasvatustehtäväänsä ja nuoren hyvinvointia voisi parhaiten tukea ja olisiko syytä miettiä kontaktin luomista edustajan ja kummin/tukiperheen välille?

 

Aipo, Numa, Kotokka, Valma…

Screen Shot 2016-01-07 at 14.18.25

Maahanmuuttajien koulutus Suomessa – siinä vasta viidakko! 10 pistettä sille, joka ilman Googlea (tai edes Googlen kanssa) pystyy avaamaan otsikon lyhenteet.

Ja jos se vielä onnistuisi, on seuraava haaste todellinen koettelemus: mitä nämä koulutusten lyhenteet tarkoittavat? Mikä koulutus sopii kenenkin tarpeisiin ja tavoitteisiin? Mistä voi varmistua koulutuksenjärjestäjän laadukkuudesta?

Monipuolisuus ja suoranainen runsaudenpula on hyvä juttu, mutta en ymmärrä kuinka maahanmuuttaja yksin tai edes pienellä tuella voisi tässä suossa selvitä?

Tiedon löytäminenkään ei ole helppoa, koulutukseen liittyvät vastaukset riippuvat siitä keneltä kysyy. Yksi opinto-ohjaaja sanoo, että peruskoulun suorittamista ei jatko-opintoihin tarvita, toisen mielestä se on välttämätöntä.

Ja opintoja suunniteltaessa jyskyttää mielessä pieni epävarmuus siitä, miten valittu koulutie vaikuttaa mahdollisesti tuleviin oleskelulupiin.

Lisäksi varsinkaan vaikeista oloista tullut nuori ei itsekään tiedä mitä haluaa tai mihin kykenee. Hän ei ehkä edes voi kuvitella maailmaa, jossa kaikki on hänelle mahdollista. Vaikka opiskelu lääkäriksi tai poliisiksi.

Toivoisin kovasti, että kaikki Suomeen oleskeluluvan saaneet turvapaikanhakijat saisivat riittävästi opinto-ohjausta. Olen kuitenkin kovin skeptinen, järjestelmä on niin monimutkainen että sen hallitseminen on käytännössä kokopäivätyö. Liian moni suunnittelee elämäänsä puutteellisen tai väärän tiedon varassa.

Kummitädin tehtävä on auttaa omia nuoria löytämään itselleen paras mahdollinen opintopolku. Ja sitä kautta hankkia ammatti ja kasvaa tasa-arvoisiksi suomalais-afganistanilaisiksi aikuisiksi. Tähän päästäkseni laadin periaatteet, jotka auttavat minua selviytymään koulutus- ja käsiteviidakossa ja pitämään tavoitteen kirkkaana mielessä.

Tässä kummitädin koulutuspoliittinen ohjelma, olkaa hyvät:

  1. Kaikkein tärkeintä on oppia suomen kieli. Mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman nopeasti.
  2. Nuorta on kannustettava ja tuettava oppimisessa ja omien vahvuuksien löytämisessä. Todella paljon ja usein. Ilman innostusta ja iloa ei oppimista tapahdu.
  3. Peruskoulu on hyvä suorittaa. Ilman peruskoulun antamaa yleissivistystä ei Suomessa ole koskaan samalla viivalla muiden kanssa. Mikä on renessanssi? Entä talvisota? Eduskunta? Evoluutioteoria?
  4. Mitään ei pidä uskoa ensikuulemalta. Ristiriitaista tietoa ja opastusta eri koulutusten järjestäjiltä on niin paljon, että aina pitää tarkastaa faktat. Useampaan kertaan. Ja muistaa, että EI ei aina ole ei. Joskus se on myös ehkä.
  5. Rima on pidettävä riittävän korkealla. Kaikista mamuista ei tarvitse tulla siivoojia tai lähihoitajia, vaikka koulutusjärjestelmä tämän tyyppisiin tutkintoihin heitä tuuppaisi. Arvokkaita ammatteja molemmat, mutta vain jos ne perustuvat omaan tietoiseen valintaan.

Ja niistä lyhenteistä. Aipo on aikuisten perusopetus, numa taas nuori maahanmuuttaja -koulutus, kotokka on kotoutumiskoulutus kansanopistossa ja valma valmistava koulutus.

Tulevaisuus toisella puolella Suomea

FullSizeRender (6)

Kesä on ollut nuorille kesätyön, yöfutiksen, valvomisen, rannoilla kuljeskelun ja ennen kaikkea odotuksen kesä.

Kuten keväällä uumoilin, nuoret ovat saaneet kesän aikana oleskelulupia ja tieto tulevasta asuinpaikasta alkaa nyt koulujen alkaessa selkiytyä.

Osa nuorista voi onneksi jäädä Espooseen, mutta osa ei. Ja ainakin näin elokuussa ne Espoon ulkopuoliset vaihtoehdot ovat kaikki todella kaukana, ihan toisella puolella Suomea. Kirjoitimme keväällä HS:n yleisönosastoon siitä, miten nuoria ei saa byrokraattisesti ja epäinhimillisesti siirrellä paikasta toiseen. Näin nyt kuitenkin näyttää käyvän.

Espooseen on tulossa tukiasunto/perheryhmäkotipaikkoja noin 80 nuorelle, mutta ne aukeavat vasta loppuvuodesta. Sopimusneuvottelut ovat vasta alkamassa ja sen jälkeen on luvassa (onneksi vain) kevyt kilpailutus. Samaan aikaan nyt syksyllä Migri vähentää alaikäisyksiköitä ja oleskelulupapäätöstä odottavia nuoria siirretään asumaan tiiviimmin. Nämä kaksi syytä aiheuttavat sen, että kaikki jo nyt oleskeluluvan saaneet nuoret eivät voi jäädä Espooseen odottamaan uusien paikkojen avautumista.

Kaupungin linjaus näyttäisi olevan se, että nuoremmat jäävät Espooseen ja vanhemmat alaikäiset siirtyvät muualle. Tässä tilanteessa se on varmasti inhimilliseltä tuntuva vaihtoehto. Vaikka aikamoinen lajitteluhattu sekin kun tarkemmin katsoo. Miten käy eri-ikäisten ystävysten? Miten tilanteeseen reagoi nuori, jonka perhe on tällä hetkellä se paras kaveri, joka joutuu Espoosta Oulun lähelle?

Käsittääkseni muuton yhteydessä usein myös edustaja vaihtuu. Nuoren elämä menee siis täysin uusiksi. Kaikki tutut ihmiset katoavat ympäriltä. Toisen kerran reilun vuoden sisällä. Ja vaikka ainahan voi matkustaa tapaamaan ystäviä niin nuorilla on hyvin rajallisesti rahaa käytössä. Käytännössä he melko tiiviisti pysyvät kotipaikkakunnillaan. Voin vain kuvitella miten tämä vaikuttaa heihin. Tällaisen politiikan hintaa Suomi maksaa vielä pitkään.

Ja toisaalta erittäin todennäköisesti suurin osa nuorista muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle heti kun täyttävät 18. Eli aluepolitiikkaa tässä ei kyllä tehdä.

Oman lähipiirin nuorista en ole niin huolissani kuin muista. Heillä on kuitenkin täti ja tuki. Ja se tuki kattaa koko Suomen vaikka tulee vähän muuttamaan muotoaan. Heillä on edelleen elämässään tuttu ja turvallinen (hössöttävä ja halaava) aikuinen.

Kylässä afgaaniperheen luona

FullSizeRender (5)

Jo keväällä sovimme, että lomalla sitten mennään kyläilemään. Perhe on pojalle tuttu viime syksyltä, he matkasivat Kreikasta yhdessä Suomeen ja nyt vuoden aikana poika on muutaman kerran viettänyt viikonloppuja perheen kanssa.

Vierailu tuntui jo etukäteen jännittävältä. Eniten mietin osaanko käyttäytyä oikein ja toisaalta tuntui kutkuttavalta mennä perheen vieraaksi ei vapaaehtoistyöntekijänä, auttajana, suomalaisena vaan ennen kaikkea kummipojan ystävänä. Samalla myös ensimmäistä kertaa tutustuisin turvapaikanhakijaperheeseen.

Jännitys oli tietysti ihan turhaa. Ehkä vajaan vuoden aikana kulttuurinen ymmärrys molemmin puolin on lisääntynyt. Itse huomasin, että afganistanilaiset ruuat ja ruokailutavat olivat tulleet jo kohtuullisen tutuiksi. Isäntäperhekin on nähnyt monenlaista suomalaista tapakulttuuria. Tunnelma oli leppoisa. Olohuoneen lattialle levitettiin iso pöytäliina, jolle katettiin lammaspataa ja hyvää riisiä. Ruuan jälkeen nautimme teetä ja keksejä ja rupattelimme. Sitten pelattiin korttia ja käytiin yhdessä ongella. Perhe ei osaa suomea, joten kummipoika toimi ansiokkaasti tulkkina. Ehkä välillä hiki vähän nousi otsalle.

Perheen kaksi pientä lasta telmivät iloisesti ympärillä koko ajan. Vanhemmat suhtautuivat lapsiin mukavan rennolla tavalla. Lapsia ei turhaan komenneltu, mutta toisaalta he eivät olleet mitenkään keskipisteenä tai meluisasti häiriöksi. Minuun teki vaikutuksen tapa, jolla lapset lähes huomaamatta olivat kaikessa mukana.

Mistä sitten puhuimme? Perheellä oli paljon kysymyksiä. Miksi Suomeen ei haluta afganistanilaisia? Paljonko maksaa tiskikone? Miksi suomalaisissa perheissä on lapsilla niin pienet ikäerot? Viimeinen onkin hyvä kysymys jos sitä oikein ryhtyy pohtimaan.

Perhe on asunut Suomessa lähes vuoden. Täysin kielitaidottomana ja käytännössä ilman mitään kontakteja suomalaisiin, jos vastaanottokeskuksen henkilökuntaa ei lasketa. Vanhimmat lapset ovat käyneet koulussa ja oppineet vähän suomea, mutta he ovat niin nuoria että eivät osaa olla avuksi käytännön asioiden hoitamisessa.

Elämä kielitaidottomana vaikutti hyvin tukalalta ja vaikealta. Esimerkiksi perheen aikuisille oli juuri vierailupäivän aamuksi varattu aika lääkärille. He odottivat turhaan vastaanottokeskuksen ohjaajaa hakemaan heitä autolla. Vanhempien saaman lääkärilähetteen mukana oli suomenkielinen ohje, jossa neuvottiin millä bussilla ja mihin aikaan lääkäriin piti lähteä. Mutta he eivät sitä olleet ymmärtäneet ja näin kauan odotettu ja toivottu lääkärikäynti jäi tekemättä.

Toivon täydestä sydämestäni, että perhe saa pian oleskeluluvan ja oikea elämä Suomessa voi alkaa. Samaan aikaan ihmettelen miten ihmeessä he tulevat täällä pärjäämään? Kuka auttaa asioiden hoidossa ettei heitä huijata? Voiko perheen isä saada mistään töitä? Aavistukseni on, että isä ei ole paljon kouluja käynyt. Lampaita kasvattamalla ei kovin moni Suomessa elantoaan ansaitse. Pystyvätkö he oppimaan kielen ja voiko Suomessa edes elää ilman kielitaitoa tai minkäänlaista peruskoulutusta?

Kielteinen päätös olisi täydellinen katastrofi perheelle, mutta näen tulevaisuudessa Suomessakin merkittäviä vaikeuksia. Ja mietin vain millainen verkosto meillä on tukemassa ja auttamassa tätä perhettä ja muita heidän kaltaisiaan?

Pelkkien yhteiskunnan ylläpitämien järjestelmien avulla he eivät tule selviämään. He tarvitsevat myös oman suomalaisen kummiperheen. Järjestääkö joku sellaisia? Kuka auttaa ja huolehtii? Perhe vaikutti aika vaatimattomalta ja vähään tyytyväiseltä. Huolehtiiko joku täällä heidän oikeuksistaan? Osaavatko he niitä itse vaatia?

Näistä vähän synkistä pohdinnoista huolimatta jätin pojan hyvillä mielin viettämään viikonloppua perheen kanssa. Hän selvästi nautti – kukapa ei nauttisi! – saadessaan puhua omaa kieltään ja olla tuttujen, tutulla tavalla asiat tekevien ihmisten parissa. Ja saadessaan joka aterialla oikeasti äitien tekemää ruokaa.

Vuoden mamut

Afganistanilainen pop-tähti Aryana Sayeed keikkaili toukokuun puolivälissä Helsingissä. Kun tieto Aryanan keikasta Kulttuuritalolla maaliskuun lopussa vahvistui, se aiheutti kuhinaa kumminuorissa.

image1 (2)

Nuorten into päästä Aryanan keikalle resonoikin minussa kovasti. Musiikki on muutenkin niin tärkeä väylä omien tunteiden ilmaisuun ja käsittelyyn. Ja nuoret kuuntelevat musiikkia käytännössä koko ajan. Minäkin olen vahvasti altistunut arabi/afgaanipopille viime kuukausina. Ei automatkaa ettei autossa raikaisi kamelin jolkotuksen rytmillä etenevä poppis tai vihainen darinkielinen ganstarap.

Muistan hyvin miten tärkeäksi oma kulttuuri muodostui kun itsekin asuin ulkomailla. Silloin harvoin kun suomalainen bändi, nykytanssija tai mikä tahansa maahan saapui, oli sitä oikeastaan pakko mennä katsomaan.

Oman kulttuurin vaaliminen vahvistaa omaa identiteettiä ja tunnetta siitä, kuka ja mikä juuri minä olen tässä oudossa maassa ja ympäristössä. Aryanan keikan kaltainen tapahtuma myös kokoaa ihmiset hetkeksi hengähtämään yhdessä omiensa joukkoon, rentoutumaan yhdessä omalla tutulla tavallaan.

Kultsan salissa istuessani mietin kaiken tämän merkitystä ja myös toisin päin:  miten auttaisin nuoria löytämään oman suomalaisen kulttuurinsa? Niin, että heistä kasvaisi vahvoja suomalais-afganistanilaisia aikuisia?

image2

Ateneumissa on toki käyty ja Naima-Aslak ja Soikhiapää  katsottu (ei mennä siihen sen tarkemmin), mutta ne ovat teineille enemmän yleissivistystä kuin tunnetasolla tapahtuvaa oivallusta ja yhteistä kokemusta. Mistä löytyisi heille juuri heitä koskettavaa tarttumapintaa suomalaiseen kulttuuriin?

Tietysti musiikin kautta. Biisit ja niiden sanat on myös oiva tapa oppia kieltä.

Sanni ja Antti Tuisku ovat ainakin nimeltä tuttuja ja varmasti heidän alkuvuoden isoimmat hittinsäkin tunnetaan. Musiikin mukana myös puhekieli tulee tutuksi, että mitähän v**tua ja silleen.

Suomirap voisi olla kiinnostavaa. Biisien yleisin aihepiiri skaalalla känni-darra voi  tosin tuntua nuorista etäiseltä – ja hyvä niin. Ja Petri Nygård saa panna Suomen kuntoon ihan rauhassa ilman että ryhdyn avaamaan lyriikan kaksoismerkitystä yhdellekään nuorelle.

Mutta jos haluaa oppia kielen lisäksi myös asennetta, on minulla tällä hetkellä yksi suosikki yli muiden: Musta Barbaari ja Prinssi Jusuf kumppaneineen. He karnevalisoivat suomalaisten asenteita ja ennakkoluuloja samalla tehden myös itsestään ylpeästi pilaa. Esimerkiksi käy viime syksyn poseeraus isänmaallisella muistomerkillä. Miesten levy-yhtiön Lihamyrskyn  Tumma toukokuu -kamppis näyttää tuottavan myös listahittejä (esim. Bandida).

Kollektiivin biisi Vuoden mamu:

Liian tumma kannustaa leijonii,
mut tarpeeks vaalee rintamalle
Jos et oo vielkää ihonvärist toipunu,
ni sä oot se ketä ei oo integroitunu  
Tääl mamut Suomi-pelipaidat pääl  
Eikä kukaa meist ees pysy pystys jääl!

Jostain tällaisesta maastosta toivoisin nuorten itsensä tulevaisuudessa löytävän. Ylpeys omasta taustasta ja kulttuurista yhdistyneenä suomalaisuuteen.

Matka oman elämänsä Mustaksi Barbaariksi on varmasti tosi pitkä. Mutta se on hyvä tavoite. Seuraavalla kerralla autossa biisit valitsenkin minä.